Perille Jotunheimiin matkustimme Helsingistä Tukholmaan VikingLine:in ilta-laivalla ja Tukholmasta Gjendesheimiin henkilöautolla. Matkaan Tukholmasta Gjendesheimiin meni n. 11 tuntia, juurikaan pysähdyksiä tekemättä, vain yksi ruokatauko + muutama happihyppely + tankkaus.
3.7. Gjendesheim - Veslfjellet itäpuoli
Saavuimme Gjendesheimiin n. klo. 22.00 paikallista aikaa, ilta-aurinko oli jo hyvässä laskussa Veslfjelletin taakse. Illan rupeama olisi päästä vain paljakan tasalle ja pistää teltta pystyyn, ainut kortillinen miehemme oli pitkän päivän päätteeksi kuitenkin sen verran väsynyt.
Kun paikoitusmaksu oli kuitattu ja maksettu jokseenkin hassun näköiseen maksulaatikkoon, ja varusteet oli isketty päälle ja rinkkaan, matka oli valmis alkamaan. Itselläni oli suorastaan hyppivän innokas tatsi päällä koska totutusta poiketen rinkkani oli keventynyt sen verran että olisin voinut lähteä vaikka maratonille! Kavereiden into olikin sitten lopahtaa heti ensimmäisen satasen nousun jälkeen, joten pistin jarrut päälle. Tarkoitus oli kuitenkin nousta vain ylös ja iskeä teltta pystyyn.
Ylös päästyämme iskimme majoituksen pystyyn ja illastimme, ilta oli suhteellisen leppoinen, säässä ei ollut mitään valittamista.
4.7. Veslfjellet itäpuoli - Glitterheim
Yö sujui kuten aina, pätkittäin. Mutta aamun nähdessämme olo oli kumman vireä, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Aamiaiset suuhun ja matkaan.
Jatkoimme matkaa hetken Veslfjelletin itäistä rinnettä mukaillen ja pääsimme sitten Bessvatnetin näköpiiriin. Bessvatnetin itäisellä kohdalla ylitimme puron ja nautimme maisemista, Besshoe oli näyttävän näköinen aurinkoisessa säässä eikä sen mittasuhteet (2258m) päässeet oikeuksiinsa kun vertauskohtia ei juuri näkynyt. Jatkoimme matkaa reittiä pitkin Bessfjelletin itäpuolelta ja pääsimme taas laskuun kohti Russvatnettia ja Russvassbuen tupien kohdan siltaa.
Russvatnet on jo kunnon järven näköinen ja sään ollessa suotuisa, sen osaksi hiekkaiset rannat olisivat maittavia leiripaikkoja. Jo ennen laskua järvelle, Nautgardstinden oli tullut näköpiiriimme antaen ensi-silmäyksen todellisista lumihuipuista. Reitti jatkui järven rantaa palan matkaa kunnes nousi ylemmäs kohden Tjonnhollåen putousta, jossa reitti myös jakautuisi. Joen/putouksen yli ei ollut siltaa pystyssä vaelluksemme aikaan, vastarannalla näytti olevan tukipilarit rikki. Onneksi virtaus ei ollut sen kovempi ja pääsimme oman "siltavirityksemme" ansioista yli suuremmitta vaivoitta.
Jatkoimme kohti Glitterheimia pitkin läntistä reittiä, joka kartalta nähtynä näytti loivemmalta reitiltä. Itse reitti oli kuitenkin suhteellisen kivinen kun käännyttiin taas kohti pohjoista, ja aikaa se ei varmastikkaan juurikaan säästänyt itäiseen kumppaniinsa verrattuna. Hestlaegerhoenien satulan kohdalta ylitettyämme ensimmäisen todellisen lumiväylän, pääsimme ensimmäistä kertaa kasvotusten Glitterheimin ja Glittertinden kanssa.
Sää oli alkanut pilvistyä voimakkaasti ja päästyämme rinteen lähes alas, alkoi raekuuro, ja sitä seuraten sadekuuro. Iskimme teltan pystyyn ennen Glitterheim kohdalla olevaa siltaa ja nautimme teltan suojasta lopun iltaa, sadetta piisasi läpi yön. Toive oli että huomenna sää paranisi...
5.7. Glittertind...
Koko yön oli sade piiskannut kuurottain telttaamme, ja aamu alkoi suhteellisen sateettomassa mutta pilvisessä säässä. Taas kerran iskimme aamiaisen nopeasti suuhumme ja lähdimme Glittertinden huiputukseen.
Tarkoitus oli vain huiputtaa, ei jatkaa matkaa kohti Spiterstulenia, joten matkaa tuli vain juotavaa ja pikaevästä. Glitterheimin "vuorihotellin" kohdalla oli juuri lähdössä parinkymmenen lauma kiipeilijöitä, joita tosin emme enää nähneet. Seudulla varmasti riitti ihan vakavaakin kiivettävää joten meidän reitille heitä oli muutenkin turha odottaa.
Heti fjällstuen jälkeen iski pari nousua, joiden jälkeen päästiin Ned Steinbuvatnetin tasalle. Happitauko ja taas kohti seuraavaa rinnettä.
Päästyämme n. 2000m korkeuteen alkoi taas tuttu räntäkuuro. Muutaman nousun jälkeen sade muuttui täydeksi lumisateeksi ja tässä vaiheessa kalvopukujen pitävyys tuli todella testatuksi. Päästyämme n. 2100m korkeuteen ja räntäsateen vihmoessa suoraan päälle nousun suunnasta, alkoivat kalvopuvut imeä kosteutta ja kylmyyttä siinä suhteessa, että alkoi into loppua tälle huiputukselle. En laittanut tähän sen enempää vastaan koska edessämme oli kuitenkin vain nykyisin toiseksi korkein Norjan huippu, joten pienen tauon jälkeen iskimme laskua kohti. Totta kai päästyämme n. puoleen väliin laskua sää taas parani huomattavasti ja huippukin oli taas täysin nähtävissä. Mutta kuitenkin tämä oli ollut hyvä harjoitus varsinaisen tähtäimen, Galdhopiggen huiputusta varten.
Päästyämme taas "perusleiriin" sade alkoi vihmoa telttaamme ja ilta sujui taaskin sadetta pidellessä.
6.7. Glitterheim - Spiterstulen
Seuraava aamu oli taas hiukan selkeämpi, ja tuulikin kävi vain mukavan vilvoittavasti.
Glitterheimin fjällstuenissa kaverini lähetti korttia tutuillensa ja nautti yleisen käymälän mukavuuksista... ajan kanssa! Siinä odotellessamme alkoi taas hiukan sadella mutta kun matkaan pääsimme, sää selkeni taas sen verran että aurinkokin pilkahti muutaman päivän jälkeen. Ryggjehoen eteläistä rinnettä viistoen reitti nousi kohti Skautflyen kivikkoja ja tällä kohden räntäsade taas yllätti meidät.
Puolivälissä tätä kivikkoista aavikkoa sää kuitenkin taas parani ja aurinko tervehti meitä kohden Visdalenia. Ensimmäisen silmäykset tätä laaksoa saimme luoteeseen päin, josta Spiterstuleniin tuleva tiekin tuli. Lasku pohjalle oli suhteellisen kivinen ja vaativa, laskua tuli kuitenkin n. 350m suhteellisen pienellä matkalla.
Pohjalle päästyämme matka jatkui hetken jo näköpiirissämme olevaa Spiterstulenia ja sen hotellirakennusta. Pienen taukomme aikana hankimme todella näyttävästä tunturihotellista myös Galdhopiggen kangasmerkit, koska seuraavana päivän tuo huippu olisi kavuttava, tuli mikä tuli. Tauon jälkeen jatkoimme matkaa reittiä pitkin kohti etelää ja noin luvallisen kilometrin jälkeen iskimme teltan pystyy Visa-joen varteen. Kaikki kilometrin sisään pystytetyt teltat olisivat siis kuuluneet maksulliselle alueelle ja muutenkin "laillinen" leirintäalue oli hotellirakennusten vastarannalla.
Jonkin aikaa ehdimme nauttia ilta-auringosta, ennen kuin sekin ehti laskea Galhdopiggen rinteiden taakse, ja ilta kylmeni huomattavasti. Ilta sujui varastoja tankkaillessa ja toivoen, että sää olisi huomenna suotuisa huiputukseen.
7.7 Galdhopiggen - Gjendebu risteys
Ja sitähän se olikin. Aamu oli lähes pilvetön ja aurinkoinen... ainakin alhaalla, ja taas kerran pikaisen aamiaisen jälkeen huiputukseen. Ylitimme Visa-joen hotellin kohdalta sillalla, muuten yli ei olisi oikein päässytkään, koska kuohu kävi sen verran voimakkaana. Rinteillä näkyi jo runsaasti huiputukseen lähteneitä, jos jonkinlaisia kulkijoita kaikenlaisissa varusteissa.
Ensimmäinen nousu olikin suhteellisen vaativa hiekkaisessa rinteessä, ja taukoja joutui pitämään tuon tuostakin. Ilman kantamuksiakin nousu antoi hyvän vastuksen mutta päästyämme ensimmäiselle tasangolle, näköpiiriin ilmestyikin jo seuraava.
Tässä vaiheessa täytyy todeta etteivät nämä rinteen tosin olleet niin hankalia kuin edellisvuoden Kebnekaisen hiekkarinteen, näissä sentään sai hyvin kivikkoa tai kalliota jalkojensa alle, eikä lumisen rinteetkään juuri ponnisteluja vaatineet.
Itselläni oli hyvä rytmi päällä ja jäin aina välillä odottamaan kavereita ja ottamaan kuvia mahtavista näkymistä, joita riitti näillä alkunousuilla selkeässä, aurinkoisessa säässä. Svellnosen kohdalla pidimme pienen tauon ja ihailimme maisemia, joita seuraavan nousun jälkeen ei enää näkyisi, pilvet tai sumu oli jo selvästi sen tasalla.
Keilhaus topp:n kohdalla toinen kavereistani iskikin sitten jarrut päälle ja ilmoitti lähtevänsä paluumatkalle. Näkyvyyttä ei ollut enää nimeksikään ja edessä olisi vielä viimeinen nousu lumirinnettä Galdhopiggen huipulle. Kaksistaan toisen kaverini kanssa lähdimme lumisen tasangon jälkeen taas nousuun, välillä katsellen ettei kaveri hukkuisi tässä sumuisessa sokkoleikissä. Edellä menneitten jalanjäljet olivat tosin hyvin näkyvissä ja siellä täällä oli oksia laitettu merkiksi oikealle reitille.
Jo aikaisemmin paremmassa näkyvyydessä olin huomannut ison retkiryhmän Styggebrean tasangolla tulevan Galdhopiggen Sommerskisenterin suunnasta, ja tällä lumisella tasangolla näin ryhmän kasaantuvan, edessä oli kai jonkinlainen kallion ylitys. Viimeinen lumirinteinen nousu on n. 100m mutta sokkona mennessä mittasuhteet olivat hukassa. Viimein harson takaa alkoi näkyä huipun kahvilamökin hassu katto, ja tässä vaiheessa kaverinikin alkoi jo takaa kysellä vieläkö paljon. Huipulle lähestyessäni toisen reitin vaeltajiakin ilmestyi rinnettä nousten, jokseenkin sekalaisessa varustuksessa. Jo edellisellä tasaisella lumikentällä tullessa olin huomannut että suurin osa tästä sumusta oli varmaankin lumen sulamisesta aiheutunutta, huipulla se hiukan hellitti kun pohjoisen tuulet alkoivat puhaltaa.
Kaverini päästyä myös huipulle kävelimme ylös varsinaiselle maamerkille, aurinkokellolle ja ihmettelimme näkymiä... joita ei ollut sen enempää kuin edellisessä nousussa. Näkyvyys oli n. 30m, sen jälkeen... ei mitään. Asia ei jäänyt kuitenkaan juurikaan kaivelemaan, näkymiä oli piisannut noustessa kuitenkin enemmän kuin tarpeeksi. Ja mikä sen sanoisi ettei tänne vielä joskus toistenkin tulisi... Kävimme kurkkimassa kahvilan sisustusta, jossa tässä vaiheessa ei vielä ollut porukkaa kuin nimeksi. Mutta kun toista reittiä tullut porukka ehti perille, ei meinannut sekaan sopia.
Tovin tauon vietettyämme, kaverin päätti lähteä laskuun, koska tiesi sen ottavan itsellään sen verran koipiin. Jäin itse vielä hetkeksi ihmettelemään porukan sekalaisuutta, ja ihmettelemään myös sitä että miten hemmetissä joku voi lähteä tällaisiin luminousuihin farkuilla ja normaaleilla tennareilla ? Luulisi siinä olevan jatkuvasti nokallaan! Kieltämättä siltä muutama tällainen nuorukainen näyttikin ja hiki näytti puskevan runsaasti kasvoilta. Sen sijaan edellä tulleet oppaat olivat täydessä kiipeilyvarustuksessa ja täysissä voimissa vaikka isommankin lumirinteen huiputtamiseen. Norjassa kai on meininki että kaikki on opittava kantapään kautta... joka ei varmaan ole huonokaan opettaja. M.O.T. Katselin hetken porukka ulkopuolella, jota vieläkin riitti tulevaksi toista reittiä ja katselin epäuskoisesti joitakin 10-vuotisia tyttöjä, joita isäpappa tai sukulainen kuvasi kahvilan seinää vasten. Mutta kuten joku totesikin, nuorena menee mihin haluaa, nuorena vitsa väännettävä jne.
Lähdin laskemaan jo suhteellisen sulanutta rinnettä alaspäin ja jossain laskun lopussa sainkin jo kaverini kiinni, hän oli ottanut laskun varman päälle. Suunnistimme tasangon läpi ja nousimme taas Keilhaus topp:in huipulle ja aloimme näkyvyyden parantuessa tähyillä, missä kolmas vaelluskumppanimme ehti. Tässä vaiheessa emme häntä vielä nähneet ja lähdimme taas lumiseen laskuun. Lumiset rinteen olisivat tarjonneet mahtavat laskettelurinteen jos olisi ollut jotain millä laskea. Lievällä Telemark-asennolla maihareita käyttäen pääsi kuitenkin sen verran mukavaan vauhtiin kulunutta kulku-uraa pitkin, että pariinkin kertaan tuli pyllähdettyä persuuksilleen. Ja ei kun uudestaan.
Svellnosenin laskun kohdalla saimmekin sitten kaverimme näkyviin ainoalla kunnon tasangolla jota nousussa oli. Muutaman lumilaskettelun jälkeen olimme samalla kivikkoisella tasangolla ja pidimme yhteisen tauon. Lähdimme viimeiseen laskuun ja pistimme muutamankin vielä nousussa olevan huiputtajan suut virneeseen, kun lähdimme juoksulenkille lumisia alarinteitä. Tässä vaiheessa muodostuneet lumiset kulkureitit olivat sen verran sulaneet hankaliksi että helpompaa oli mennä puhdasta lumirinnettä, satanen lasissa! Huiputtajakaverini varsinkin ei tykännyt yhtään pahaa polvineen pistäessään satasen lasiin ja juostessaan pitkin rinnettä. Oli niin nopea etten ehtinyt kuvaa saada! Tahti sitten hidastuikin kun pääsimme taas lumirajan alapuolelle ja kiviselle osuudelle. Tässä vaiheessa tuli todettua että nousuun oli mennyt n. 4 tuntia, mikä karttaankin oli merkitty. Laskuaikaa ei tullut laskettua mutta ei kuitenkaan sitä merkittyä kahta tuntia, kun kavereillani molemmilla on sen verran tekemistä juuri jyrkkien laskujen kanssa.
Onnelliseksi lopuksi kuitenkin pääsimme taas tasaiselle ja joen ylittävälle sillalle. Leiriin päästyämme laitoimme kuivaa päälle ja murkinaa rintaan, illan suunnitelmissa oli vielä siirtyä Gjendebuhun menevän reitin risteykseen, jottei seuraavan lopetuspäivän matkasta tulisi liian rankka.
Ruokalevon pidettyämme iskimmekin sitten leirin kasaan ja lähdimme verkkaisesti pitkin Visdalenia etelään. Reitti oli mukavan helppokulkuista, ja risteys olikin edessä nopeasti. Etsimme mukavan telttapaikan, ja nautimme illallisesta ja olosta. Päätimme nousta seuraavana aamuna tuntia aikaisemmin (n. klo. 8.00), jotta seuraavan päivän taivallus olisi kiireetön.
Yön aikana kävivät jo aikaisemminkin näkemämme "siirto-porot" murisemassa, taisimme olla niiden lepopaikalla...
8.7. Gjendebu risteys - Gjendebu - Gjendesheim
Nautittuani parhaimman yöuneni (tietysti viimeinen!), lähdimme aamiaisen jälkeen aikaisin kohti Gjendebuta. Kartalta katsottuna alussa olisi jonkin verran nousuja, mutta sen lumiset ja jäiset rinteet yllättivät. Yö ei kuitenkaan ollut niin kylmä että rinteet olisivat siksi jäätyneet. Ne olivat kuitenkin suhteellisen mukavat nousta, kivikkoiset rinteet ja tasaiset ohitettuamme. Rinteet nousivat kuitenkin lähes 1700 metriin, joten siksi nämä jäiset rinteet olivat ehkä selitettävissä. Edessä näkyvä Semeltinden ja Urdadalstjornin vesistöt olivat tässä vaiheessa vaikuttavan näköiset, ja jos ei aikaisemmin ollut saanut maisemista vaikutusta, niin nyt. Ennen tulevia laskuja lumiset rinteet olivatkin sitten jo sen verran auringon sulattamia että täytyi varoa mihin jalkansa pisti, ettei tullut haukanneeksi kengällisen kylmää vettä.
Ennen Leirvassbu:n risteystä silmiimme oli ehtinyt jo Hellerfossen, jonka kohdalta reitti laskisi Storådaleniin. Laskun jälkeen reitti olikin jo vihreän rehevää ja auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta, hiki pukkasi jatkuvasti otsalle. Tälläkin vaiheella ihmettelin missä tämän alueen sääsket liikkuivat, koska niistä ei ollut matkalla mitään vaivaa. Storåen jokea mukaillessa reitti alkoi muistuttaa helppoa luontopolkua ja piinaavan kuumuuden jälkeen olikin virkistävää päästä Gjenden edes hiukan puhaltavalle rannalle.
Iskimme Gjendebun hotellirakennukselle ja rojahdimme nurmikkoiselle rinteelle rinkkamme hellittäen. Varsinainen taivalluksemme oli loppunut. Kävin varmistamassa Gjenden ylittävän veneen aikataulun ja ostin kylmän colan hellittämään suurempaa janoa. Aikaa oli vielä ruhtinaallisesti joten nautimme auringosta monen muun - lähinnä norjalaisten - matkalaisen tapaan. Oli aikaa ihmetellä tämän paikan loistavia maisemia ja tehdyn vaelluksen nähtyjä.
Aikataulun lähestyessä lähtöä, siirryimme laiturille pari sadan metrin päähän rakennuksista, ja muiden matkustajien tavoin katselimme tulevien vaeltajien ja tarpeitten siirtoa ennen siirtymistä "Gjende":n sisään. Matka Gjendesheimiin maksoin 90 NOK, ja välipysäkki olisi Memurubu:ssa. Venee puskuttaessa kohti Memurubua, sain myös hyvän kuvan siitä mikä olisi odottanut vielä edessä jos olisimme vaeltaneet reitin loppuun asti. Besshoe ja Veslfjellet olivat näyttäviä myös järveltä katsottuna. Se mikä yllätti venematkalta nähtynä, oli se että nousu Memurubulta ylös reiteille näytti suhteellisen jyrkältä, ainakin karttaa katsoessa. Tosin en ole koskaan osannut tulkita norjalaisia karttoja, kun nousukäyrät ovat 30m ja jyrkännemerkkejä ei edes tunneta näissä kartoissa! Tähyilimme vähän väliä rantareittiä, joka järven rantaa viisti ja totesimme senkin joskus nousevan jokseenkin mukavasti, joten ei sekään ihan nopeasti olisi taittunut.
Päästyämme vihdoin Gjendesheimiin totesimme väenpaljouden, joka alueella vilisi. Parkkipaikkakin näyttä enemmän kuin täydeltä saapumiseemme verrattuna. Viimeiset metrin ja rinkat autoon. Kuljettajamme kävi rantakioskissa keskustelun pitäjän kanssa ja sai takaisin maksamansa ylimääräisen päivänsä paikoitusmaksusta, tiedoksi kaikille autoilijoille! Otimme vaihtovaatteemme kassiin ja suunnistimme viereiseen hotellirakennukseen suihkuun ja ruokailuun. Paikallisessa hotellirakennuksessa on suihkuhuone alakerrassa, ja kolme suihkua jotka toimivat 10 NOK kolikko / 8 min. Isommat hajut pestyämme suunnistimme ruokailutilaan, ensin tiedusteltuamme miten homma toimii. Paikan ylläpitäjä (luultavasti) ohjasi meidät suoraan linjalle, ja iskimme paikalliseen seisovaan pöytään: leikettä, makkaraa, perunaa ja vihanneksia. Suhteellisen kevyt pöytä mutta ensimmäisen lautasellisen jälkeen olo olikin oudoksesta jo kumman täysi. Kuumaa (!) kahvia nauttiessamme tarjoilija kävi kyselemässä jotain ruokalippuja, mutta jo ennen oli hintatiedusteluumme vastattu 135 NOK / nuppi, ja vastasimme maksamamme lähtiessämme. Talon tavat jäivät vähän epäselviksi, mutta raha kuitenkin kelpasi kun kassalle ehdimme.
Kupu täynnä ja hiki pestynä suunnistimme parkkipaikalle mieli ylhäällä, edessä olisi vielä pitkä ajomatka Tukholmaan, mutta reissu oli ollut vähintäänkin tunteita herättävä.
Päästyämme pikkuteiltä taas E6:lle kohti Lillehammeria ja Osloa, eteemme tuli taas nautittavaksi todella näyttävät kylämaisemat jyrkillä rinteillä. Niissä riitti ihmettelemistä moneen kertaan tällaiselle pohjanmaan asukille...
THE END
